Ikävä

Herään kuopuksen huokailuun vieressä. Katson häneen, hänen koko kasvoillensa leviää hymy. Kuuntelen miehen aamutoimia ja tiedän kellon olevan vasta kuusi aamulla. Esikoinen nukkuu vielä. Mahtavaa! Aloitetaan verkalleen aamutoimet kuopuksen kanssa. Hampaiden pesua, hassuttelua, masun päristelyä.. Olen juuri saamassa itseni valmiiksi kun huomaan esikoisen kömpineen huoneestaan ja siinä hän nyt seisoo hämillään keskellä meidän makuuhuonetta ja näen kuinka mielessä pyörii “Olisin halunnut vielä kölliä äidin ja isän sängyssä”.

“Missä pappa on? Missä mamma on? Missä x-serkku on? Missä y-serkku on? Missä, missä, missä?” Nämä kysymykset kuuluvat joka ikinen päivä. Kysymykset missä on mummit ja papat, serkut, kaverit isineen ja äiteineen. Ja kun tällä hetkellä jokaisen kohdalla vastaus kuuluu: “Suomessa”, ei voi yllättyä sitä murheellista olemusta, joka esikoisen ylle laskeutuu. “Minä myös Suomeen. Kuopus Suomeen. Äiti Suomeen. Kaikki Suomeen.” Niin…ikävä.


Näen jo kuinka aamusta tulee hankala. Näin nämä arkiaamut tuntuvat meillä menevän jos lapset heräävät yhtä aikaa tai jos ehdin kuopuksen kanssa nousta ennen kuin esikoista. Esikoinen kaipaa huomiota, syliin, saada tehdä itse, hidastaa tahtia. Itsellä kahvihammasta kolottaa, päätä jomottaa ja nälkä kurniin vatsassa. Yritän hoputtaa. Äh, pakko heittää leikiksi, jotta päästään eteenpäin. Jo portaissa alkaa rutina “Pikku kakkosen posti…” Jos olisin yhtään pirteämpi keksisin muuta, mutta nyt en pysty… Omassa mielessä pyörii vain “kahviaaaa!!!!”

Saan esikoisesta rutistettua lastenohjelman lomassa hänen aamiaistoiveensa, katan pöydän, luen äitikavereiden viestit, mietin päivän ohjelmaa ja päästään istumaan pöytään. Ah, aamiaista rauhassa ja kaikkien silmät alkaa hitaasti loistamaan ja suut nousemaan hymyyn.

Ikävä on tällä kertaa ohitettu. Ymmärrän esikoista. Minullakin on ikävä. On ikävä niitä kaikkia, jotka tekevät omasta elämästäni helpompaa ja mukavampaa. Joiden kanssa voin olla oma itseni. Joiden kanssa voi muistella menneitä, suunnitella tulevaa, puida nykyhetkeä. Joiden luo voin mennä ja sanoa, että nyt vähän väsyttää, mä taidankin hetken vaan löhötä tässä sohvalla tai lattialla tai sängyssä. Joiden luo voin aina mennä tietäen, että olen lapsineni tervetullut.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s