Kello 9:40

Lämmin aamuaurinko, vasta ekoilta päikkäreiltään herännyt vauva, toinen kuppi kahvia, elämä täynnä touhua ja rakkautta. Mä niiiin nautin tästä, mietin.

Mutta sekutti myöhemmin esikoinen haluaa syliin, on väsynyt huonojen yöunien jälkeen ja nälkäinen kun ei malttanut syödä aamupalaa, vauva ei viihdy siinä piirtelemässä – haluaa itsekin tehdä jotain, tulee riitaa, sanoitan tunteita, kukaan ei halua kuunnella, äänet korottuu, siirrytään sisälle kun pitää saada tilaa ihmisten välille. Saan annettua syliä ja huomiota esikoiselle, kuopus pääsee leikkimään lattialle, hetken päästä taas jo huokaisen helpotuksesta.

Mutta itselle jäi paha mieli. Miksi en pysty olemaam rauhallinen ja toimimaan kuten omissa täydellisissä mielikuvissani haluaisin? Miten tilanteet niin usein päätyy siihen, että lapset on siirrettävä toisistaan kauemmas, vaikka kuinka yritän jo ajoissa sanoittaa tunteita? Miten ja miksi tämä kaikki uuvuttaa ja saa tuntemaan, ettei energiaa enää loppu päiväksi olekaan? Miten voikin oma tunnetila vaihtua sekunnissa ääripäästä toiseen? Miten nämä kaikki hetket vaikuttavat lapsiin? Miten sen onnen kuplan saisi kantamaan aamusta iltaan?

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s