Taapero ja vauva

Voi sitä rakkauden, jota meillä osoitetaan ja haluttaisiin osoittaa, määrää. Valitettavasti vastaanottava osapuoli on asteen heikommassa osassa kun ei pääse karkuun. Siksipä täällä pitäisi joko olla koko ajan joku iholla tai sitten silmät selässä ja joka puolella. Onneksi ollaan saatu pinnasänky myös oleskelutiloihin, johon vauvan voi hätätapauksessa laskea. Myönnetään, että yksinäiseksi en ole itseäni tuntenut näiden kolmen viikon aikana, kun mies on ollut reissussa. Ennemminkin aikaa, jolloin maatalevätäröhnöttää sohvalla, olen kaivannut…josko sitten jouluna.

x5_-2011-12-29-29

Ja vaikka tämä ei ole suinkaan ollut helpointa aikaa, eikä vauva ja taapero todellakaan mene siinä missä taapero meni ennen, niin mitään en vaihtaisi. On tämä myös ollut elämäni parasta aikaa. Vielä on monta asiaa opittavana, jotta kaikki sujuu kuin valssi, mutta uskon ja olen positiivinen, että aika auttaa siihen myös. Ja kyllähän nämä pienokaiset kasvavat. Suurin muistuttelun aihe itselleni on esikoisen pienuus. Hän vaikuttaa niin suurelta ja kasvaneelta, ja vaikutti heti vauvan synnyttyä, mutta pienihän hän vielä on. Ikäeroa kun on vain vuosi ja kahdeksan kuukautta.

Huomaan itseäni rasittavan eniten unen vähyys ja siten herkästi jään jumittamaan johonkin ihan tavalliseen asiaan. Toki jos ennen oli 100 asiaa työn alla ja sai jotain aikaiseksi niin nyt ne samat 100 asiaa kestää varmaan tupla-ajan joka tapauksessa.

Lisäksi olen viime viikot kipuillut ruutuajan kanssa. Pikkukakkonen pyörii aamuin illoin ja välillä tekisi mieli vaan antaa Netflixin laulaa koko päivän. Aiemmin viestit tuli kirjoitettua nopeasti vauhdissa, mutta nyt tuntuu, että niistä ei tule valmista ikinä ja puhelin täyttyy puolikkaista viesteistä, joita ei koskaan ole lähetetty. Tämän vuoksi itsestä tuntuu, että koko ajan on kännykkä kädessä, mutta koko ajan myös joutuu viestin kirjoittamisen keskeyttämään. Tämä on oma kipuilun kohtani. Etenkin kun samaan aikaan yrittää olla esimerkkinä, että elämä on niin paljon muuta kuin ruudun takana istumista ja niiden ulosantia sekä elämä ilman niitä on todellakin rikkaampaa.

Näiden kolmen viikon ajan kun olen ollut keskenään lasten kanssa, olen miettinyt myös armollisuutta. Siinä kun itsekin purskahtaa itkuun, kun ei jaksa, alkaa miettimään että onko edes pakko. Mutta kun on ottanut päivän agendaksi tehdä myös omasta mielestä kivoja juttuja (eikä vain lapsen mielestä) niin kyllä silloin on pakko. Ne auttaa jaksamaan, ne antaa aikaa koota pakka jälleen kokoon, on helpompi olla hyvällä tuulella kun tekee itsellekin mieluisia juttuja ja samalla opettaa lapselle erilaisia juttuja. Mutta sen siis myönnän, että pakko ei olisi jos se olisi omasta mielestä tylsää. Ja joskus voisi ihan hyvin antaa sen Netflixin laulaa koko päivän. Koska mun mielestä aina, 365 päivää vuodessa, 24 tuntia vuorokaudessa ei ole pakko jaksaa. Ja joskus pitää antaa itselleen hengähdystauko ja mahdollisuus lepoon. Toki kannattaa aina muistaa lopputulos; itse ainakin tiedän mitä tuleman pitää jos taapero ei pääse kuluttamaan energiaansa 😉 Ja jos muuten ei energiat riitä niin väriä ripsiin tai vähintään huuliin ja jo tuntuu paremmalta.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s