Raskasta on…

Sitähän se välillä on, se raskaus. Tuntuu, että on niin raskaana että. Silloin tuntuu aika tosi raskaalta. Siis puhun nyt fyysisestä olotilasta. Olen aina ajatellut, että sitten kun olen raskaana syön hyvin ja liikun aktiivisesti. Raskauskilojakaan ei kerry kuin ihan vaan muutama. Jeps, niin jälleen opittiin, että aina ei saa mitä tahtoo ja kaikki ei todellakaan mene suunnitelmien mukaan. Mutta tämänkin asian kanssa olen kokenut huonoa omatuntoa. Enkä kuitenkaan usko olevani tämänkään asian kanssa yksin.

Kun kesällä odottelin kuukautisia illanistujaisviikonlopun jälkeen ja tajusin, että “perskules, pitänee hommata raskaustesti”, en vielä osannut ajatella mitään kummempaa. Kun testi näytti vahvasti “Pregnant 2-3”, en siinä lievässä onnen ja paniikin sekaisessa tilassa tiennyt mitä oli odotettavissa. Olin toki kuullut kuinka ihmiset saattavat joutua pahoinvoinnin vuoksi sairaalaan ja kuinka pahoinvointi voi kestää koko raskauden, mutta omassa tuttavapiirissä kaikki ovat tietääkseni pystyneet toimimaan normaalisti. Käymään töissä, näkemään kavereita, liikkumaan, elämään kuten ennenkin. No, kyllä tämä tästä ilman sen kummempia oloja, ajattelin pyöräillessäni töihin.

IMG_0121

Ei mennyt aikaakaan kun aloin huomaamaan vatsani pömpöttävän. Sillä ei ollut väliä olinko syönyt jotain vaiko en, mutta näytin kuin olisin ollut pitkällä raskautta. Siitä ei mennyt kuin pieni hetki kun huomasin, että napostelu auttoi pitämään kuvottavan olon poissa. Kunnes sekään ei enää auttanut. Se oli ihan herran hallussa pääsinkö nousemaan sohvalta muuallekin kuin kontalleni pytyn ääreen. Juhlavia oli päivät, jolloin aamupala ja sen myötä koko päivän ruoat pysyivät sisällä. Joskus aina kävin niinä päivinä kokeilemassa juoksuakin, mutta vatsa vain tuntui oudolta ja yleensä juoksulenkin pituus lyheni ja vauhti muuttui kävelyksi. Totta on, että ne päivät, jolloin juoksu edes käväisi mielessä, olivat harvassa. Enemmän suosin ensimmäisten kuukausien aikana rauhallisempia lajeja, vaikka todelliseuudessa viikossa ne liikkumattomat päivät valtasivat enemmän tilaa kuin ennen. Jos ei ollut pahoinvointia niin vuorossa oli huimaus. Muutaman kertaa tuli nähtyä tähtiä, syykin löytyi matalista verenpaineista. Kävi mielessä, että ei tämän näin pitänyt mennä…Missä on mun energia?!?

Kesä kului siis vatsaa kasvatellen, huonovointisuuden vuoksi painon tippuessa ja kunnon laskiessa. Tuntui raskaalta. Se järkyttävä väsymyskin kun vielä koitti niin mietin miten ikinä kukaan voi käydä siinä tilassa töissä ja urheilla… Kavereille en edes uskaltanut laittaa viestiä..

Sitten tuli loma ja hetki Suomessa, jossa leipää kului enemmän kuin koko elämäni aikana. Se vain tuntui olevan ratkaisu ruoan sisällä pysymiseksi. Toki oksennusrefleksi oli herkässä vähänkään pomppuisessa kyydissä, mutta muuten vointi koheni. Ja näin jälkikäteen valokuvia katsoessa sen kyllä huomaa kehossa. Mutta jaksoin elää, kävellä metsässä, tanssia ja juhlia ystävien onnea pitkälle yöhön, hyppiminen musiikin tahtiin aiheutti inhottavia olotiloja, mutta sitäkään ei ollut onneksi pakko tehdä. Mielessä kävi, että tällaista tämän kuuluukin olla..

 2015-01-05-26

Olin täynnä energiaa, kunhan vain oli leipää saatavilla. Jaksoin touhuta kotona, mutta kunnon lenkille en enää itseäni saanut. Sitten koittikin jälleen työt, työmatkat eivät taittuneet enää pyörällä kun vatsa ei enää mahtunut siihen touhuun. Muutaman viikon jälkeen iski uni. Pystyin töissä pitämään silmäni auki juuri ja juuri, mutta illat kuluivat sohvalla torkkuen. Äh, ei onnistunutkaan minun kuvittelemani aktiivinen arki. Nyt jo sentään saatoin nähdä kavereita, jotka tuntuivat kummastelevan kasvavaa vatsaani…ai miten niin valtaisa?

Ja vatsa kasvoi. Vasta myöhemmin syksyllä, vatsan jo selkeästi kasvaneen “tielle” olen löytänyt vanhan itseni uudelleen. Toki liikkumattomuuden (tai itse ainakin pistän sen piikkiin) ja painon nousun myötä on tullut kolotuksia, mutta jaksan touhuta, kunhan muistan kohtuuden. Ei ehkä kannata lähteä kaupungille bussilla ja hyvinvoivana ajatella kantavansa ruokakassit kotiin koko viiden kilometrin matkan. Nyt tiedän senkin, että väsy iskee, etenkin jos on pelkällä aamupalalla liikkeellä. Vasta ihan viimeisten viikkojen aikana olen lähes päivittäin vetänyt ulkoiluvaatteet niskaan ja käynyt kävelemässä lenkin. Ja toisaalta jos tuntuu siltä, etten jaksa niin sitten se vain on niin. Silloin olen ja lepään. Enkä koe siitä edes huonoa omaatuntoa.

Olen tällä viikolla tutustunut ensimmäistä kertaa niihin kiputiloihin, joita liitoskivuiksikin kutsutaan. Taidan olla siitä onnellisessa asemassa, että ne ainakin toistaiseksi helpottavat kun vain maltan levätä, kävellä hitaammin ja vähän lyhyempiä matkoja. Ja hengästyminenhän nyt kuuluu ulkoiluun vaikka mammat ja pappat painelevatkin ohitse tai oikeastaan se kuuluu siihen kun alkaa itseään liikuttamaan esimerkiksi sohvalta keittiöön, eikö?

 2015-01-05-69

Vaikka olo ei aina tunnukaan hehkeältä, kevyeltä keijukaiselta, niin päivän päätteeksi kaikessa raskaudessaankin ne vatsansisäiset myllerykset saavat mielen odottavalle kannalle ja hymyn huulille.. Ja kohtahan tämäkin vaihe on ohitse. Kuulemma tätäkin voi kaivata….

Kuvat ovat viimeisten viikkojen otoksia.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s