Väsymys ja aikataulut

Raskas päivä töissä, illalla väsyttää eikä kotityöt jaksa kiinnostaa. Uupumus, joka seuraa kovasta yrittämisestä ja osoittamisesta, että minä kyllä pärjään. Pitkän lenkin jälkeen “ei pysty mihinkään muuhun kuin kunnon uniin”-tunne. Väsymystä on monenlaista, varmasti yhtä monenlaista kuin ihmistäkin. Kukin myös reagoi erilaisiin väsymystiloihin eritavoin, eikä siihen oikein kukaan voi sanoa mitään. Kun väsyttää, pitäisi osata levätä. Mutta miten käy tosielämässä? Annetaanko me itsemme levätä silloin kun ensimmäiset merkit ilmestyvät vai odotammeko viikonloppua, lomaa tai vapaata iltaa, jolloin varmasti saa asian korjattua.

Olen ollut aina, tai ainakin ennen olin, huono kieltäytymään töistä. Nuorena sitä ehkä jaksoi paremmin, mutta toisaalta en tiedä oliko se kuitenkaan fiksuin idea olla viikonloput töissä jo lukioaikoina. Sama jatkui kun pääsin opiskelemaan. Ensin olin vain viikonloppuja, kunnes huomasin tekeväni myös arkipäivisin ilta- ja/tai yövuoroja. Tämä siis siten, että pystyin olemaan fyysisesti läsnä koulussa ja myös iltaisin treeneissä. Olin väsynyt, mutta torkkujen avulla jaksoin. Nyt kun mietin niin olihan se ihan hullua aikataulutusta. Viimeisen tällaisen rupeaman tein yhtenä kesänä kun oli kaksi työpaikkaa sekä sosiaalisesti vilkas kesä. Silloin riitti parin tunnin unet, pari täysin vapaata päivää koko kesässä… Ei paljon hiuksia turhaan harjattu ja ne pienet vapaat hetket töiden välissä oli todellista kesästä nauttimista, liikuntavarusteet kulkivat mukana koko ajan, koska aikaa ei välttämättä ollut käydä kotona kääntymässä. Kotona käytiin ottamassa pikasuihkut ja -torkut. Huomasin odottavani syksyä ja elämäni rauhoittumista. Se oli myös aikaa, jolloin päätin, että opettelen olemaan onnellinen myös silloin kun olen yksin kotona. 

Image

Aluksi oli vaikeaa sanoa ei kavereiden illanvietolle, mutta tiesin myös, että niitä iltoja tulee ja kunnon yöunia ei vain voita mikään. Opin rauhoittumaan, olemaan yksin ja silti nauttimaan olostani. Huomasin ymmärtäneeni sanonnan “Onni lähtee itsestä” tarkoituksen.

Nyt, muutama vuosi lisää kokemuksia kartuttaneena, huomaan kasvaneeni. En enää halua elää töitä tehdäkseni, eikä myöskään ne suuret tulot ole itselleni tärkeintä. Tämän kaiken myötä olen myös oppinut nauttimaan uudella tavalla liikkumisesta. Enää lenkit eivät ole ennätysten tekemistä varten (ainakaan ihan aina) vaan ennemminkin sitä lenkin jälkeistä endorfiinien tulitusta varten, joogahetket eivät ole mitä vaativampien asanoiden oppimista vaan sitä harjoituksen jälkeistä vetreää ja kevyttä tunnetta varten. En halua elää enää sen mukaan mitä lukee kalenterissa, vaan sen mukaan mikä loppuviimein tuntuu minusta parhaalta.

Image

Vaikka välillä tuntuu, että elän aika hattarassa niin kerrottakoon nyt myös se fakta, että aina ei tunnu yhtä helpolta tämä elämä. Silloin kaipaan jälleen Suomeen ja niihin tuttuihin ympyröihin, toteuttamaan niitä hulluja haaveita ja kiireisiä aikatauluja, joita joskus elämälleni suunnittelin. No, jos tämä veti maton alta kaikelta aiemmin sanomaltani niin ainakin voin sanoa oppineeni, ettei elämää kannata kovin paljon suunnitella. Se heittää eteesi kuitenkin mitä milloinkin tiedostamatta tarvitset ja kaipaat eniten. Eikä se todellakaan aina ole sitä mitä olet itse itsellesi suunnitellut…

Nämä ajatukset kumpusivat Helsingin Sanomien jutusta, “Liikunnanohjaaja: Liikunnasta tuli kamalaa pakkopullaa”.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s